Maatila vuoristossa on omavarainen ja eristyksissä.
Paikka on Japanin Takatoi, tilan noin kymmenen asujaa pyhittävät elämänsä ekologiselle elämälle ja lasten auttamiselle.
Maatilan budhalainen väki rukoilee kahdesti päivässä.
Kasvikset ja vihannekset poimitaan luonnosta. Ruoka tehdään yhdessä. Kosmetiikkatuotteita ei käytetä. Hiukset ja vartalo pestään omatekoisella saippualla ja öljyllä. Hampaat pestään suolalla ja naamaan laitetaan punamultavoidetta. Vesi lämmitetään isossa paljussa nuotiolla. Kaikki peseytyvät samassa vedessä. Suojellaan luontoa ja vuoristopuroja.
Täällä Nanami, Daichan ja Pauliina tapaavat. Nanami, 11-vuotias tyttö Tokiosta, Daicahan puolitoistavuotias japanilaispoika ja Pauliina, 22-vuotias suomalainen vapaaehtoinen.
Takaton maatila toimii sijaiskotina erityislapsille heidän kotitaustansa tai oman kehityksensä vuoksi. Näistä lapsista Nanami on nettiriippuvainen ”virtuaalitodellisuuslapsi” ja Daichan otettu huostaan narkkarivanhemmilta.
Takaton peltomaisemaa
Oululainen aineenopettajaopiskelija sai viime kesänä matkakuumeen Japaniin. Kulttuuri, suurkaupungit ja huipputeknologia kiinnostivat sekä toisaalta kauniit maisemat ja elämä korkealla vuoristossa. Netistä Pauliina löysi KVT:n vapaaehtoistyön. Hän meni Japanin Takatoon kolmeksi kuukaudeksi, viime elokuusta marraskuun loppuun. (http:// www.kvtfinland.org )
Lähtiessään Pauliina ei tiennyt millaiseen paikkaan oli menossa.
- Jouduimme selviytymään keskellä vuoristoa telttamajoituksessa, ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Käärmeitä ja kaiken maailman ”öttijäisiä” vilisi reippaasti. Toisaalta vuoristomaisemat olivat sanoin kuvaamattoman kauniit.
Pauliina auttoi maanviljelystöissä, opetti Englantia ja hoiti lapsia. Maatilalla lapset saivat olla ilman lääkityksiä ja varsinaista valvontaa. He touhusivat aikuisten kanssa pelloilla ja metsissä kauniissa maisemissa.
- Leikimme, touhusimme joella, suunnistimme ja nautimme toistemme seurasta. Apuna käytimme eleitä, ilmeitä, kuvia ja käsiä kielen puutteessa. Huomasin sanojen merkityksen todella pieneksi.
- Pienimmän hoitolapseni puolitoistavuotiaan Daichan-pojan kanssa riitti kolme sanaa: syliin, kengät ja syömään.
Muutamilla sanoilla mentiin alkuun ja lopussa japaninkieli sujui jo jonkin verran. Kieliongelmat ahdistivat joskus Pauliinaa. Hän oli viikonlopun maatilalla paikallisväestön kanssa, joista kukaan ei puhunut englantia! Toisaalta se oliPauliinasta aika vapauttavakin tunne.
Lasten ilmapallokilpailu
Hygienian taso oli alussa Pauliinalle shokki. Samoin yhteisessä paljussa peseytyminen. Aluksi hän peseytyi itsekseen jääkylmässä vuoristopurossa, mutta pian suomalainen sisu taipui.
- Täällä on miljoonittain ihmisiä ja he toimivat tietyllä tavoin. Enkö minä itse ole outo, jos tämä ei minulle kelpaa. Monessa muussakin asiassa koin ristiriitaisuutta, muun muassa lihan raakana syönnissä.
- Ja ruoka oli kamalaa! Meni useita viikkoja ennen kuin pystyin syömään edes lähes normaalisti, ja että ruoka pysyi sisällä. En olllut tottunut syömään satoja erilaisia sieniä tai niin monen sorttisia kaloja raakana.
- Mausteet olivat todella outoja ja hajut jo oksettivat alkuun. Mutta kaikkeen sitä tottui. Nyt jopa kaipaan japanilaista ruokaa!
Maatilan väki aamiaisella
Pauliina ei aluksi saanut puikoilla ruokaa alas.
- Olin hieman pihalla, miten japanilaisista vihanneksista ruokaa laitetaan. Kaikki olivat niin oudon näköisiä ja varsinkin makuisia. Japanilaiset eivät kai oikein tajunneet, etten tunne heidän kasvejaan ollenkaan.
- Eräistä vihanneksista kysyin, että pitäisikö nämä keittää vai kuoria? Vai syödäänkö ne sellaisinaan vai paistetaanko nuotiolla? Japanilaiset nauroivat: ”Saat tehdä ihan miten haluat, kaikki käy!” Ylipäätänsä heille näytti kelpaavan mikä vain.
- Sinnikkäästi he vetivät meikäläisen pyöräyttämää perunamuusia ja porkkanasipulikeittoa toistamiseen. En alkuun muuta osannut tehdä!
Käärmeitä vilisi reippaasti ja kaiken maailman öttijäisiä! Heti aluksi vapaaehtoistyöntekijät koulutettiin toiminaan käärmeiden kansa. Minkä värisiä käärmeitä pitää välttää täysin. Erityisesti korostettiin, että kun käärme tulee näköpiiriin, niin ei saa panikoida. ”Tyynesti vaan peräännytte päästämättä äännähdystäkään”.
Pauliina tekee itselleen lusikkaa bambusta
- Yhtäkkiä vuoristopolulle pudottautui kiviseinämältä iso käärme. Tartuin Nanamia kädestä, heitimme keräämämme kasvit ja vihannekset menemään ja syöksyimme kirkuen pakoon alas polkua. Onnkesi käärme ei puolustautunut nopealla pistolla, vaan jäi töllistelemään siihen paikkaan.
Pauliina palasi Suomeen marraskuun alussa. Hän on huolissaan tutuistaan ja on pitänyt heihin tiiviisti yhteyttä. Paikka on säilynyt pystyssä. Suurta vaaraa ei ole. Muutamia lapsia ei ole tavoitettu.
- Erityisesti kaipaan tietoja Nanami-tytöstä, josta huolehdin 24/7 maatilalla ollessani. En ole saanut tyttöön mitään yhteyttä tsunamin jälkeen.
- Samoin ajattelen pientä Daichan-poikaa. Meillä oli niin antoisaa ja mukavaa yhdessä ja tulimme läheisiksi toisillemme kolmen kuukauden aikana.
- Kannatti lähteä, sanon nyt, vaikka helppoa ei aina ollut!
- Minua houkutellaan kovasti myös täksi kevääksi sinne. Taidan suunnata nyt puolestaan uusiin seikkailuihin ja erityisesti kiinnostaa Intia.
Vesa Vattulainen / Kuvat: Pauliina Aitto-oja, Leena Vikki
