| |
Perjantai 10.4.
Tähdet sammuvat sohville
Kaukana ovat ne ajat jolloin jalkapallokentillä pystyi pelaamaan pienpelejä tuntemattomien ihmisten kanssa. Virikkeiden lisääntyessä ulkoharrastusaktiviteetit jäävät unholaan. Niin käy myös kun unohdetaan julkiset kulkuvälineet ja ajetaan omaa autoa.
Lähdin etsimään pihapelimeininkejä tänään iltapäivällä kello kahden aikaan. Kohteeksi otin Brahen kentän. Odotukset olivat korkealla kauniin, aurinkoisen kevätpäivän ansiosta. Hienoa päästä vääntämään vanhan ajan pienpelejä. Kävellessäni Brahen kenttää kohden en ollut uskoa silmiäni. Ei ensimmäistäkään palloilijaa. Siis mitä? Missä ovat Suomen tulevat litmaset ja hyypiät? Ei ihme, ettei aikamme jalkapallomaajoukkue saa lisää kirkkaita tähtiä, kun sydän on jossain muualla kuin jalkapallokentällä.
Jos tähyää ammattilaiskentille, rakkauden lajia kohtaan on oltava niin valtava, että se voittaa lämpimät kotiolot. Nykyään, kun jalkapalloa pelataan konsolinvälityksellä kotisohvalta, ei ihme että ylipaino on valtaamassa Suomen. Mutta mikäs siinä, sipsipussi ja limupullo ovat vaivattomampi ratkaisu kuin raitis ulkoilma ja liikunnalliset aktiviteetit.
Olin palloilemassa puolitoista tuntia ja tapasin siellä vain yhden henkilön minun lisäkseni. Hänkin tuli sinne luistimet kädessä. Niin, tarvitseeko siitä sen enempää sanoa. Koulun liikuntatunti ei välttämättä ollut jääkiekkoa, joten myöhästynyt aprillipila meni läpi ja pahasti.
Kaikilla on kuitenkin vapaus valita mitä tekee vapaa-ajallaan. Ihmettelen vain tätä hupenevaa yksinharjoittelua jalkapallon saralla. Ne lukuisat tuhannet tunnit pallon kanssa leikkien ja siihen tutustuen, tuovat Jari Litmasen jälkeen maallemme seuraavan maestron, jota voimme rauhassa kotisohvalta arvostella. Jos ei omaa kosketusta ole lajiin, on sitä vaikea, lähes mahdoton pystyä arvostelemaan.
Olemme urheilukansaa. Vai olemmeko?
Juuso Veltheim |
| |
Torstai 9.4
Olympialaiset hiekkalaatikolla
Olympiatuli sytytettiin viime viikolla Kreikassa ja urhoolliset tulenviejät kuljettavat elämän valoa mantereelta mantereelle aina Pekingiin saakka. Olympialaisiin liittyy historiassa loistokkaita hetkiä ja uskonnollisia seremonioita. Ihmiset parkuvat onnesta, kun näkevät tulen saapuvan olympiakaupunkiin. Oikeasti. Sen takia, että ihmiset kilpailevat toinen toistaan yksinkertaisemmissa lajeissa? Kerronpa teille olympialajien historiasta.
Perinteinen 100 metrin juoksu on polveutunut alun perin 200 metrin juoksusta. Tästä tuli kuitenkin kova sanaharkka muiden juoksijoiden keskuudessa, nimittäin eihän kaikilla voi olla reidet pään paksuisia. Historian kirjoissa lukee sitaatti: ”No, voithan sinä juosta noin lapsellisen matkan nopeammin kuin minä, mutta kumpi juoksee nopeammin tuon tornin ympäri tuolla 10 kilometrin päässä?” Näin syntyivät juoksun pitkät matkat.
Reilun pelin mukaan täytyy olla paljon lajeja, jotta kaikki pärjäisivät jossain. Esimerkiksi ne, joilla eivät jalat kulkeneet, halusivat heittää. Näin syntyi keihäänheitto. Mutta tämähän ei käynyt vähemmän atleettisille vartaloille. Lainatakseni historian kirjoista: ”Kyllä kaikki osaa keihästä heittää, mutta et jaksa heittää tuota kiveä, eikun vierittää sitä, eikun potkaista sitä, eikun työntää sitä!” Näin syntyi siis kuulantyöntö (ne, jotka eivät osanneet työntää kuulaa, alkoivat vierittää sitä, ja äärimmäisen valtava osa väestöstä innostui jopa potkaisemaan. Kts. lisää osiosta Keilaaminen ja Jalkapallo).
Lapsethan ovat aina kilpailleet ponnistuksestaan. Niin totta kai olympialaisiin kuuluu pituushyppy. Vaikka tämäkin laji on yksinkertaisuudessaan lähinnä naurettava, niin tästäkin ovat kreikkalaiset onnistuneet riitaantumaan, ja tämän riidan ansiosta syntyi uusi laji: korkeushyppy. Tämähän on tosin täysin luonnollista, sillä eiväthän kaikki osaa ponnistaa pitkälle. Joten täytyyhän kilpailla siitä, kuka hyppää korkeimmalle.
Päädyn siis lopputulokseen: olympialaiset ovat kisat kaupungin kokoisella hiekkalaatikolla. Näin tällä maapallolla on ainoastaan kaksi oikeaa urheilulajia: paini ja shakki. Painissa korostuu ihmisen mieltymys aggressiivisuuteen sekä selättämiseen. Shakissa taas arvoonsa pääsevät urheilun taktisuus. Oikeastaan, kaikki tämän maapallon lajit ovat näiden kahden tuotosta, vrt. jääkiekko, amerikkalainen jalkapallo. Entä jos olympialaisiin otettaisiin täysin uusi laji, shakkipaini?
Shakkipainissa pelataan normaali-shakkia, kunnioittaen historiallisia arvoja, eli pelaajat kilpailevat alasti. Kun toinen pelaaja onnistuu syömään toisen nappulan, kilpailijat siirtyvät tatamille painimaan. Se, joka on onnistunut syömään toiselta nappulan, saa tatamilla edun. Vastustaja komennetaan mattoon ja ”syöjä” aloittaa takaapäin. Näin pelataan niin kauan, kunnes tilanne on shakki ja matti.
Kim Kallström |
