|
Huonosti vartioituja naisia
10.4.2007
Brittiläisen Sarah Watersin, 42, neljäs romaani Yövartio kuvaa toisen maailmansodan aikaista Lontoota ja kiellettyä rakkautta.
Yövartio on täysiverinen lukuromaani, jonka mukaansatempaava tyyli pitää lukijan otteessaan ensimmäiseltä sivulta alkaen. Tiiliskiviromaanin noin 500 sivua tulee ahmittua ennen kuin huomaakaan. Tapahtumat sijoittuvat kirjailijan omaan kotikaupunkiin Lontooseen. Teoksessa seurataan neljää nuorta naista, joiden kaikkien tarinat risteävät jossain vaiheessa.
Romaanissa on kunnianhimoinen aikarakenne, joka poikkeuksellisesti etenee lopusta kohti alkua. Kolmeen lukuun jaettu kirja alkaa jälleenrakennuksen kaudelta 1947, siirtyy sodan loppuaikaan 1944 ja päättyy koviin ilmapommituksiin 1941. Kyseessä on sotaromaani, jossa ei kuitenkaan kertaakaan olla rintamalla.
Heti alussa lukijassa herää monia kysymyksiä, jotka saavat ratkaisunsa vasta viimeisillä sivuilla. Tarinan aukkoisuus voi aluksi tuntua jopa ärsyttävältä. Toisaalta juuri se, ettei kaikkea heti selitetä, petaa kertomuksen edetessä monia leuat loksauttavia yllätyksiä.
Waters on suorittanut tohtorin tutkinnon Englannin kirjallisuudesta, ja hänen väitöskirjansa käsitteli homoseksuaalista historiallista fiktiota 1870-luvulta alkaen. Heti väitöskirjan valmistumisen jälkeen tohtori aloitti esikoisromaaninsa Tipping the Velvet (1998) kirjoittamisen. BBC:n siitä muokkaama kolmiosainen tv-sarja on nähty Suomessa nimellä Verhon takaa.
Lontoolaisnaisen kolme ensimmäistä romaania sijoittuvat 1800-luvulle. Suuren tietomääränsä ansiosta hän osaa kuvata tarkasti sekä viktoriaanista että toisen maailmansodan aikaista Englantia. Waters tuoreuttaa menneet ajat modernilla kertojaäänellä sekä lesborakkaudella. Kirjailija on saanut lukuisia palkintoja, ja Yövartio on ollut kansainvälinen myynti- ja arvostelumenestys.
Sarah Waters on romaanikirjailija sekä luennoitsija avoimessa yliopistossa.
|
Hienostunut ja humaani romaani paljastaa kirjailijan suuren ihmistuntemuksen sekä silmän runsaille yksityiskohdille. Hän osaa kuvata monivivahteisesti hyvin erilaisia henkilöitä, joista kukaan ei ole vain hyvä tai paha.
Waters ei ole kielellisesti kokeileva tai uutta luova, mutta hänen sanastonsa on rikasta ja tarkkaa. Suomalaisen lukijan silmiin saattaa pistää perienglantilaisen luokkayhteiskunnan kritiikitön kuvaus. Lukijasta voi tuntua vieraalta kirjailijan tapa kuvata ihmiset, joilla on yläluokkainen sukupuu, automaattisesti hieman muita henkevämpinä ja sivistyneimpinä.
Kay toimii sodan aikana ambulanssikuskina. Hän on miesten vaatteissa viihtyvä varakkaan perheen tytär, jolle rakkaus on elämää suurempaa. Helen on naisellinen ja suloinen, mutta häntä riivaa hallitsematon mustasukkaisuus rakastettuaan kohtaan. Helenin tyttöystävä Julia on salaperäinen ja viileä dekkarikirjailija.
Kuvankaunis Viv taas on sodan aikana ministeriössä konekirjoittajana ja viettää halvoissa hotelleissa intohimoisia hetkiä noin 10 vuotta vanhemman ukkomiehen kanssa. Viviä painaa salasuhteen lisäksi huoli nuoremmasta veljestään, herkästä Duncanista, joka istuu vankilassa itsemurhayrityksen takia eikä ole kiinnostunut naisista. Henkilöiden onneksi sota-aika vapautti moraalisääntöjä, mutta he joutuvat silti piilottelemaan suhteitaan.
Keskiössä ovat vinhaan pyörivä ihmissuhdekaruselli ja kielletyt suhteet. Yövartio kertoo onnettomista ihmisistä, jotka aina rakastuvat vääriin henkilöihin. Kirjan sävy ei silti ole nihilistinen, vaan enemminkin realistinen ja lempeän ymmärtäväinen. Ehkä sitä silti olisi öisten pommitusten ja sydänsurujen keskelle toivonut hieman enemmän valoa. Joka tapauksessa sodan keskelläkin henkilöhahmot elävät arkeaan: polttelevat tupakkaa, ostavat pimeää kahvia, punaavat huuliaan ja vaihtavat suudelmia.
Sarah Waters: Yövartio (The Night Watch, 2006). Tammen Keltainen Kirjasto, 2007. Suomentanut: Helene Bützow. 509 s.
Teksti: Elisa Helenius
Kuvat: Tammen kuvapankki
|
| |
Elefantti maailmanpelastajana
10.4.2008
Ice agen tekijöiden uudessa animaatiossa seikkailee hyväntahtoinen elefantti Horton pienine ystävineen.
Norsu nimeltä Horton asustelee Noolin viidakossa ja viettää varsin mukavaa elämää. Eräänä päivänä Hortonin ohi leijailee pienenpieni pölyhiukkanen, josta kuuluu pientä ääntä. Horton päättelee pölyhiukkasen elävän, ja pelastaa sen kukan päälle.
Horton päättää ottaa kukan hiukkasineen suojelukseensa. Lähempi tarkastelu osoittaa, että hiukkanen ei elä, vaan pitää sisällään kokonaisen kylän, Huuvillen. Horton saa yhteyden Huuville pormestariin, joka pyytää apua.
Avuliaana ja hyväsydämisenä elefanttina Horton haluaa auttaa Huuvilleä. Ongelmia ilmenee kuitenkin sekä Hortonille, että Huuvillen pormestarille. Molemmissa maailmoissa kumpaakaan ei uskota. Kokonaista kylää kannattelevan jättiläiselefantin olemassaoloa epäillään, eikä pienestä pölyhiukkasesta piipittävää ääntä kuule kukaan Hortonin ystävistä.
.
|
20th Century Fox on tehnyt hauskan ja mielikuvituksellisen animaatioversion Dr. Seussin alkuperäisestä Horton hears a who-lastenkirjasta. Elokuvassa on huumoria kaikenikäisille. Hellyttävän suloiset eläinhahmot ovat lasten mieleen, eikä vanhemmalle yleisölle osoitettuja vitsejä ole tälläkään kertaa unohdettu.
Originaalissa versiossa ääninä hauskuuttavat Taivaanlahja-elokuvista tuttu kaksikko Jim Carrey ja Steve Carell. Suomeksi puhutussa versiossa ääninä toimivat Tommi Korpela ja Eero Milonoff. Horton pyörii Finnkinon teattereissa myös ruotsiksi dubattuna.
Teksti: Heli Halme
Kuva: www.hortonmovie.com |
| |
Pietilöiden arkkitehtuuri leikkii muodoilla
10.4.2008
Suomen rakennustaiteen museon näyttely esittelee Raili ja Reima Pietilän arkkitehtuurista uraa työparina. Pietilät rikkoivat omana aikanaan rajoja ja uudistivat suomalaista arkkitehtuuria. Heidän piirustuspöydältään ovat lähtöisin esimerkiksi Tampereen Metso-kirjasto ja presidentin virka-asunto Mäntyniemi.
Arkkitehti Reima Pietilä valmistautui 1960-luvulla Malmin kirkon suunnittelukilpailuun katsellen piirustuspöydällä nukkuvaa Misukka-kissaansa. Hän sai idean lepäävästä massasta. Kirkko levittäytyisi kallion päälle kuin kerällä nukkuva kissa. Kilpailuehdotus ei ikävä kyllä voittanut, mutta tarina kuvaa hyvin arkkitehtipariskunta Pietilöiden tapaa työskennellä. Heidän suunnitteluaan leimasivat huumori ja sattuma, jotka he siirsivät taitavasti maisemaan.
Rakennustaiteen museo on saanut Pietilöiden alkuperäispiirustukset kokoelmiinsa ja ne on nyt koottu näyttelyksi. Suunnitelmien lisäksi esillä on valokuvia ja pienoismalleja heidän uransa avaintöistä 1960-luvulta 1990-luvun alkuun saakka. Arkkitehtien työprosessi on näytteillä ensimmäisistä luonnoksista valmiiseen lopputulokseen asti. Reimaa ja Railia on suunnitelmista mahdotonta erotella jälkikäteen, on vain Pietilät.
|
Piirustuksista välittyy heidän jatkuva uuden muodon etsintänsä. Tampereen Metso-kirjasto vuodelta 1985 toimii tästä hyvänä esimerkkinä. Harva uskaltautuisi ehdottamaan pääkirjastoksi taloa, joka näyttää ilmasta katsottuna suurelta linnulta. Pietilät uskalsivat. He tutkivat töitään varten kansanperinnettä ja tekivät siitä moderneja variaatioita, usein vallitsevasta tyylistä täysin poiketen.
Suomalaisiin arkkitehteihin monesti yhdistetty juhlallisuus ei sopinut Pietilöille. Heidän töiden on sanottu nojaavan käytettävyyteen, ei niinkään näyttävyyteen. Näyttelyn valokuvista ja pienoismalleista puuttuvat ihmiset, mutta käytäntö on osoittanut, että Pietilät suunnittelivat rakennuksensa ihmisten paikoiksi.
Alvar Aalto jätti omana aikanaan tieteellisyyden vähälle huomiolle. Uutta sukupolvea edustanut Reima Pietilä sen sijaan kehitti arkkitehtuurille teoriaa. Hän kirjoitti ja keskusteli arkkitehtuurin suuntaviivoista myös kansainvälisissä arkkitehtipiireissä uutta luovassa hengessä.
Pietilät työskentelivät myös ulkomailla, muun muassa Dubaissa. Näyttelyssä on esillä Lähi-itään suunniteltuja rakennuksia. Ne muodostavat kiinnostavan vastaparin suomalaisuudesta kumpuaville suunnitelmille.
Pietilöiden elämäntyö kulminoitui Mäntyniemeen, jonka suunnitteluprosessiin on erityisen mielenkiintoista tutustua. Talosta on museossa esillä useita pienoismalleja. He työstivät rakennuksen jokaisen pienen yksityiskohdan. Museossa pääsee kokeilemaan Mäntyniemen kulmikasta ovenkahvaa.
Teksti: Johanna Lassy
Kuvat: Suomen rakennustaiteen museo ja Voitto Niemelä
Raili ja Reima Pietilä, Suomen rakennustaiteen museossa 27.2.-25.5.2008, Kasarmikatu 24.
Pietilöiden ura huipentui Mäntyniemen suunnitteluun.
|
|
Punkrockia omilla ehdoilla
09.04.2008
Blossom Hill soittaa punkrockia elämästä tämän kaiken paskan keskellä. Hyvä bändi ja musiikki on pojille tärkeämpää kuin kaupallinen menestys.
Bändi syntyi kun kymmenen vuotta yhdessä soittaneet Toni Kettinen (laulu-kitara) ja Ilkka Nieminen (rummut) löysivät uuden projektinsa bassoon Arho Viitalan internetin kautta. ”Etsittiin päiväkahviseuraa netistä ja sieltähän se Arho löytyi”, pojat nauravat.
Blossom Hillin soundista tulee monelle ensimmäisenä mieleen vanha Greenday. Pojat eivät vertauksesta pahastu mutta eivät sitä täysin allekirjoitakkaan. ”Oikeastaan sama mihin verrataan. Aina sitä kuitenkin johonkin verrataan ja aina se on tavallaan väärin”, laulaja-kitaristi Toni toteaa.
Vaikuttajat ja esikuvat jakautuvat bändissä soittajien kesken. Greendayn lisäksi mainittakoon ainakin Metallica, AC/DC ja Guns n¨ roses.
Toni hoitaa biisien sanoitus puolen mutta muuten bändi luottaa joukkovoimaan.”Biisin tekeminen on kuin tuskallinen synnytys, josta tulee ruma lapsi mutta sitä kuitenkin rakastaa”, Arho intoutuu pohtimaan. Poikien mukaan bändin biisit syntyvät useimmiten jonkun ideasta jota sitten yhdessä työstetään treeneissä. ”Mä en edes käytä kitaraa tai mitään kun teen biisiä, yleensä ne syntyy vaikka suihkussa, jossa soitan jotain ihan muuta”, Toni toteaa.
Ilkka Nieminen, Toni Kettinen ja Arho Viitala halusivat vaihtaa soittimia kuvauksen ajaksi. |
Bändi on pojille enemmän harrastus kuin työ ja treenejä pidetään kuulemma epäsäännöllisen säännöllisesti. ”Arholla olisi kyllä treenit joka tiistai, mutta ei välttämättä kaikilla muilla”, Ilkka ja Toni toteavat. ”Ei tää mikään vitsi ole. Oikeasti yritetään soittaa hyvin ja saada keikkaa.” ”Mutta niin ettei tuu hiki”, Arho täydentää.
Punk on usein hyvin aatteellista musiikkia mutta Blossom Hill ei halua julistautua poliittiseksi bändiksi.”Aina jos soittaa punkbändissä tiedostaa kuitenkin sen että kuuluu marginaaliin. Toiminnassa on sillä lailla tietyt poliittiset raamit vaikka musiikista se ei aina kuuluisikaan”, Toni toteaa.
Keikkaa bändillä on omien sanojen mukaan ollut kiitettävästi. Ulkomaillakin asti on tullut pyörähdettyä.”Unkarissa ovat kovia soittamaan ilmakitaraa”, Arho toteaa. Myös Itävalta, Saksa, Latvia, Liettua ja Slovakia ovat tulleet bändille tutuiksi.
Punkbändin keikka arki on kovaa. ”Yleensä maksetaan sen verran että pääsee seuraavaan paikkaan soittamaan”, Toni toteaa. ”Keikat on tosi vaihtelevia. Yleisöä on ollut haitarilla 15-150 henkee.”
”Ollaan soitettu kaksi ja puoli vuotta yhdessä eli keskimääräisen suomalaisen punkbändin olisi jo pitänyt hajota siinä ajassa”, pojat toteavat. ”Soitetaan just sellaista musaa kun ite halutaan sano muut mitä sano.”
Seuraava keikka: Perjantai 11.04 Semifinal, Helsinki
www.myspace.com/blossomhillband
Teksti: Mikko Kuusela
Kuvat: Mikko Kuusela & Petri Vilén
|
| |
Nistien epätoivo on kaunista kuunneltavaa
9.4.2008
“You treat me like I´m a fucking fool!”, laulaa Lou Reed elokuvassa Lou Reed`s Berlin ja osoittaa, miten vanha kunnon mörkö jaksaa yhä soittaa upeita kappaleita tunteella.
Berlin(1973) oli Lou Reedin kolmas sooloalbumi, joka floppasi kaupallisesti pahan kerran. Edellinen albumi, Transformer, tyylikkään homosteleva glamrockjulkaisu, jätti yleisön odottamaan lisää letkeää rokkailua. Reed sävelsi kaikkien hämmästykseksi synkän rock-oopperan, jossa narkkaripariskunta potee ikäväänsä.
Lou Reed`s Berlin on elokuva, tai oikeastaan keikkatallenne, jota esitetään elokuvateattereissa. Julian Schnabelin ohjaamassa leffassa Reed esittää Berlin-albuminsa kappaleita ensimmäistä kertaa livenä, eikä voi kuin ihmetellä, miksei tämä musiikki ole ennen kelvannut keikkamateriaaliksi.
Aluksi ryppyinen, ruma ja epävarman oloinen Reed ei tunnu uskottavalta tähdeltä, mutta kehäraakkimaisen ulkomuodon alta paljastuu aivan hirvittävän rehellisen ja tunteellisen oloinen, soitostaan nauttiva muusikko. Elokuvan puolessa välissä, herkemmän laulun aikana, lähikuvat miltei kyyneliin asti liikuttuneesta Reedistä ovat väkeviä kuvia vanhan miehen poltteesta taiteeseensa.
Jousilla ja lapsikuorolla lihavoitu bändi on soundillisesti kymmenen plus ja soitosta huokuu tekemisen ilo. Musiikin teatraalinen meininki torvineen ja huiluineen sitoutuu oivallisesti silloin tällöin tarinan nistiparista näytettäviin kuviin.
Elokuva on kuvattu kuitenkin melko sovinnaisesti ja vaikka soittoa on mukava katsella ja kuunnella, visuaalisuutta kaipaisi lisää. Kappaleiden teemaan olisi sopinut loistavasti psykedeelinen videohäröily ja vielä runsaampi elokuvallisuus.
Antony Hegarty, vibratostaan sekä hämärästä seksuaalisesta suuntautumisestaan tunnettu muusikko, soittaa Reedin bändissä läskibassoa ja laulaa taustoja, sekä yhden kappaleen soolon. Vaikka Antonyn ääni on kaunis, alkaa miehen keikistely ja ilveily mikin varressa ärsyttää soolokappaleen aikana.
Elokuvaa katsoessa pienet ärsyttävyydet ja tylsyydet kuitenkin unohtuvat melko tehokkaasti ja jäljelle jää inspiroiva ja tunteikas lopputulos.
En ole Berliniä kuunnellut, mutta tämän elokuvan jälkeen se menee pakko-ostosten listalle. Jos levyllä ei olla onnistuttu ryssimään täydellisesti näitä elokuvan herkkubiisejä, se ei voi olla muuta kuin erinomainen.
Teksti: Jose Riikonen
Kuvat: Reuters
|
Lisää hämärää musiikkia
Lou Reed kuului muun muassa David Bowien lisäksi taiteilija Andy Warholin vaikutuspiirissä oleskelleisiin tähtiin, mikä näkyy miesten musiikissa. Jos Lou Reed`s Berlin kuulosti hyvältä, kannattaa tutustua muun muassa seuraaviin albumeihin.
 Lou Reed, Transformer
Homoseksuaalisesti latautunut, tyylikäs Glamrocklevy on Reedin menestynein albumi ja merkkipaalu seitsemänkymmentäluvun musiikissa. Perfect day on yksi maailman coveroiduimmista kappaleista ja Take a walk on the wild side on jäänyt populaarikulttuuriin yleiseksi hokemaksi. Kevyt, mutta tyylikäs ja tasapainoinen paketti dekadenttia seitsemänkymmentälukua.
 Velvet Underground, Andy Warhol
Velvet Underground oli Lou Reedin bändi, jossa hän lauloi ennen soolouraansa. Kaupallisesti melko vähälle huomiolle jäänyt yhtye kuitenkin kiteyttää Andy Warholilla rock`n rollin synkän ja vinksahtaneen puolen. Levy on pelottava ja hämärä, aivan kuin rokkikin joskus oli.
Legendan mukaan melkein kukaan ei albumia kuullut, mutta kaikki jotka kuulivat, perustivat bändin.
 David Bowie, Diamond Dogs
Berlinin tyyppistä eeppisyyttä ja raadollisuutta huokuva Diamond Dogs on Bowieta synkimmillään. Albumi kertoo tulevaisuuden kaupungista, jossa Diamond Dogsit, eli raakalaismaiset nuorisorikolliset pitävät kaupunkia vallassaan.
Levyn kappaleista piti alun perin tulla musikaali George Orwellin Vuonna 1984-kirjasta, mutta Orwellin vaimo ei antanut lupaa projektiin. Bowie tyytyi levyttämään yhden seitsemänkymmentäluvun kieroimmista ja hienoimmista julkaisuista.
Teksti: Jose Riikonen
Kuvat: CDON.com |
| |
Hei, leikitään turistia kotikaupungissa!
9.4.2008
Ulkomailla tennissukkaisilla maailmanmatkaajilla on jalo missio ”oppia vieraista kulttuureista”. Se toteutetaan tönöttämällä kuin sillit suolassa hotellin esitteestä valitulla opasretkellä. Ilmastoidun bussin kyydissä aivopestyjä lampaita muistuttava joukko räpsii kiltisti kuvansa paikallisille voiveitsen keksijöille omistetuista tylsistä ja rumista patsaista sekä monumenteista. Kotimaassa tulee harvoin noustua kiertoajelun kyytiin, vaikka se tarjoaa suurta hupia.
Huomaan pälyileväni vainoharhaisesti ympärilleni. Näkeekö joku? Katu-uskottavuuden menettämisestä ei ole pelkoa, koska sitä ei ole, mutta räiskyvän oranssiin turistibussiin kipuaminen Esplanadilla tuntuu väistämättä jotenkin nololta. Kukaan itseään kunnioittava helsinkiläinen ei lähtisi tähän.
Pääkaupunki näyttää ankeinta puoltaan veden ropistessa harmaalta taivaalta. Pelkään jääväni ainoaksi matkustajaksi, mutta bussi onkin saapuessani jo puolillaan. Ympärillä puhutaan muun muassa ranskaa, englantia ja ruotsia. Huomaan potevani perinteistä suomalaista alemmuuskompleksia ja sääliväni muita matkustajia: mitä te nyt tänne tulitte, raukat, täällähän vain sataa ja on surkeaa, eikä edes mitään nähtävää. Olisitte nyt menneet edes Tukholmaan!
Oi kun siinä on hieno patsas, katsovat turistit Kauppatorilla.
|
Tihkusateessa seisova Sibelius-monumentti ei herätä isänmaallisia tunteita.
Ajamme Espalta Senaatintorille, jota opas hehkuttaa kansakunnan viralliseksi olohuoneeksi. Mainostus Suomen neljästä vuodenajasta huvittaa samassa harmaudessa syyskuusta asti kulkenutta tallaajaa. J.V. Snellman näyttää miettivän samaa: miehen patsas tuijottaa tympääntyneesti eteenpäin Suomen pankin edustalla.
Kauppatorilta kääntyessä katsomme Havis Amandaa. Neitoa kuvaillaan Helsingin symboliksi, joka saa joka vappu kunnon vaahtopesun. Muita patsaan päälle vappuna mahdollisesti satavia nesteitä ei mainita.
Kauempana Eteläsatamassa ihaillaan ’tavallisen kansan loistoristeilijöitä’ – muistelenkin sitä yhtä C-kannen hytiksi kutsuttua koirankoppia suurella lämmöllä. Risteilyjen määränpäistä mainitaan Tallinna, ’suomalaisten suosima ostoskaupunki’. Eivät kerro, mitä sieltä ostetaan. Saattaisi jopa liittyä Mantan vappuiseen nesteytykseen. Opastus kehuu myös venäläisen aristokratian entisaikaan suosiman Kaivopuiston jokavappuista muuntautumista suureksi piknikalueeksi. Seuraavana aamuna tuhoalue on sopivampi nimitys.
Mattolaitureista ohi ajaessa jeesustelu pahenee. Opas kertoo suomalaisten puunaavan kesällä rättinsä sankoin joukoin meressä ja järvissä. Saippuana käytetään luontoystävällisiä pesuaineita, tietenkin.
Viiden minuutin jaloittelut toteutetaan Temppeliaukion kirkossa ja Sibelius-monumentilla. Kauempaa ei kiinnostaisikaan. Oopperataloa ohitettaessa suorastaan hävettää: huoltoaseman vessoissa näkee samanlaista laattaa kuin kyseisen rakennuksen julkisivussa.
Onneksi ei tarvitse olla turisti omassa maassaan. Kiertueen parasta antia on pari, joka leikkii nauraen piilosta mainoskyltin ympärillä; puisto, josta viime kesän hellepäivänä ostin jäätelötötterön; katu, jossa kävelin ensitreffeillä. Se on minun Helsinkini. Ei lokin ulosteista osumaa saanut pönöttävä patsas.
Teksti ja kuvat: Piia Simola |
| |
Päätoimittaja selaa kellastuneita sivuja
9.4.2008
Runoilijantyö ja opiskelut jäivät, kun Olli Sinivaarasta, 27, viime syksynä tuli Nuoren Voiman päätoimittaja ja poikavauvan isä. Eilen Pasilan kirjastossa avattiin Nuoren Voiman 100-vuotisnäyttely.
”Otsa rypyssä vääntäminen ei kiinnosta”, sanoo Sinivaara lehden toimittamisesta ja siemaisee cafe latteaan kahvilan ikkunapöydässä. Hänen mukaansa filosofia ja kirjallisuus ovat ennen kaikkea mukavia harrastuksia. Nuoren Voiman (NV) sisältö ei ole kuitenkaan maallikolle kevyttä luettavaa, vaan se on suunnattu lukijoille, jotka pitävät haastavista teemoista.
NV on kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä kirjallisen kulttuurin lehti. ”Nuorella Voimalla on oma lukijakuntansa, joka arvostaa syvällisyyttä ja oppineisuutta. Lehteä lukee ennen kaikkea akateeminen väki”, Sinivaara kuvailee. Tampereelta muuttaneelta mieheltä vierähti kuusi vuotta Helsingin yliopistossa filosofiaa ja sosiologiaa opiskellessa. Maisterin papereiden tavoittelu jäi kun hän viime keväänä lopetti opiskelun kandidaatin tutkintoon.
Päätoimittaja tutustui lehden tekoon toimimalla aluksi kaksi vuotta filosofian ainejärjestön Minervan pöllö -lehden päätoimittajana. Pari vuotta kului myös Tuli&Savu-runouslehden toimittajana. Sinivaaran mielestä opiskelijoiden on tärkeää seurata kulttuurilehtiä sekä mielellään myös itse kirjoitella niihin. ”Opiskelutyöt katoavat koulujen laatikoihin, mutta lehtityöt säilyvät ja herättävät keskustelua.”
NV:ssa käsitellään vanhaa kirjallisuutta, ainakin Sinivaaran päätoimittajuuden aikana. ”Tärkeämpää on lukea jo olemassa olevaa kirjallisuutta kuin hektisesti tehdä uutta.” Ei heti uskoisi, että näin sanoo mies, joka itse ponkaisi maineeseen 24-vuotiaana kokeilevalla esikoisrunokirjallaan Hiililiekki (Teos). Viime vuonna häneltä ilmestyi Teokselta toinen runokokoelma Palava maa.
Sinivaara ei tiedä, aikooko hän tulevaisuudessa jatkaa runoilua. ”Mulla on konservatiivisen epäileväinen suhtautuminen siihen ilmiöön, että koko ajan kirjoitetaan lisää, vaikka olemassa olevassa kirjallisuudessa on vielä paljon pohtimista ja tutkimatonta.”
Nuoren Voiman runousnumero ilmestyi alkuvuodesta. |
Olli Sinivaara
Sinivaaran kasvot sulavat hymyyn ja silmät alkavat tuikkia, kun hän puhuu esikoisestaan Väinöstä. Vaimo, taidemaalari Alina Sinivaara, synnytti lapsen lokakuussa. ”Ihanaa” ja ”kivaa” toistuvat, kun nuori mies kuvailee isyyttään. Hänen mukaansa lapsen saaminen on yksi elämän hienoimpia kokemuksia.
”Viimeistään siinä vaiheessa, kun tulee isäksi, taiteelle omistautuminen on enää vain romanttinen nuoruuden haave”, päätoimittaja lataa. Vanhemmuus tuo hänestä elämään ”hyvää perspektiiviä”. Väinön takia Sinivaara uurastaa useimmiten etätyönä kotona. Pienen kulttuurilehden päätoimittajalla ei ole tyypillistä työpäivää. ”Teen koko ajan jotain sekalaista. Tunti siellä, toinen täällä.”
Toimistossa Punavuoressa työskentelee päätoimittajan lisäksi vakituisesti kolme henkilöä. Lehdellä on paljon vaihtuvia avustajia, jotka ovat Sinivaaran sanoin ”akateemisia sekatyöläisiä”. Välillä avustajien kanssa saa nahistella, jottei deadline ylity. ”Nautin työssäni eniten hyvien tekstien löytämisestä ja teemojen suunnittelusta, ideoinnista.” Rankinta Sinivaarasta on aikataulujen noudattaminen ja kokonaisvastuu lehdestä.
Työnsä ikäväksi puoleksi Sinivaara kokee sen, ettei hän enää vapaa-ajalla jaksa lukea kaunokirjallisuutta. Rahoiksi kulttuurilehden toimittaminen ei myöskään lyö. NV:n päätoimittajan palkka on vain puolet perustoimittajan keskimääräisestä palkasta. Sinivaara ei pärjäisi palkallaan, ellei hän olisi viime vuonna voittanut Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkintoa. ”Tämä on julkisesti tuettua kulttuurin toimintaa. Ilman opetusministeriön tukea Nuorta Voimaa ei pystyttäisi rahoittamaan.”
Nuori Voima 100 vuotta -juhlanäyttely Pasilan kirjaston galleriassa 8.4.–3.5.2008.
100-vuotisjuhlavastaanotto Kirjailijatalo Villa Kivessä 28.5.2008.
Toukokuussa julkistetaan juhlanumero ja Nuoren Voiman historiaa esittelevät verkkosivut.
Teksti: Elisa Helenius
Sinivaaran kuva: Teoksen pressikuva, Heini Lehväslaiho
Lehden kuva: Nuoren Voiman Liitto
|
| |
Viettelevä ennustus
9.4.2008
Erilaisesta drag-kuningattaresta kuoriutui musiikkimaailman kauhukakara Cristal Snow. Maaliskuun lopulla julkaistu debyyttialbumi The Prophecy sisältää elektronista poptanssimusiikkia, säväyksellä punkkia.
Kansilehtisen kuvissa artisti on kuin suoraan synkästä tieteiselokuvasta tai räiskintävideopelistä. Androgyyni hahmo on nykyajan ikoni, joka leikittelee sukupuolten ja erilaisten seksuaalisuuksien rajoilla. Laulajan olemus on houkuttelevan nyrjähtänyt. Hän on musta enkeli, joka ei halua tulla pelastetuksi.
The Prophecy sisältää 13 kappaleen lisäksi bonuskappaleen nimeltä ”You Don’t Know Me” sekä musiikkivideot neljästä singlestä. Helsinki Music Companyn julkaiseman albumin työstämisessä on ollut mukana tuottajaguru Asko Kallonen sekä muusikko Heikki Liimatainen. Taustalaulajissa on joukko vierailevia tähtiä, kuten edesmennyt Idols-finalisti Mia Permanto. Lopputulos on ammattimaisen hiottu, mutta sävellyksiltään ja sanoituksiltaan yllättävän perinteinen diskotanssilevy. Kyllä tämä silti saa paljetit varisemaan tanssilattialle.
Taitelijanimen takaa löytyy Kankaanpäässä varttunut Tapio Huuska. Nuorukainen muutti 19-vuotiaana pikkukaupungista New Yorkiin, jossa hän opiskeli seitsemän vuotta New York City Collegen teatterilinjalla ja esiintyi stand-up -keikoilla. Suomeen palattuaan kosmopoliitti asettui Helsinkiin. Hän voitti pian Miss Drag Queen 2006 -kilpailun, poikkeuksellisesti ilman peruukkia ja naisartistien imitointia. Voiton jälkeen nuori mies rakensi iättömän roolihahmon nimeltä Cristal Snow ja juonsi DTM-yökerhossa omaa Kuukautiset-klubiaan. Viime kesänä julkaistiin hänen ensimmäinen singlensä ”Pump It Up”.
|
Cristalin tyyli on niin ulkonäöltään, lavaesiintymisiltään kuin musiikiltaan dramaattista ja teatraalista. Jo nimi The Prophecy (ennustus, profetia) viittaa apokalyptisen suurieleiseen tyyliin. Sovinnaisuuksien vastustaja on punahuulinen diiva ja flirttaileva rattopoika, joka ei välitä muiden mielipiteistä. ”They all love to hate me / they think I’m crazy / cuz I do what I want.”
Lumikkimaisessa hahmossa on myös jotain viatonta ja oikeamielistä. Hän on raikas tuulahdus musiikkimaailmassa. Lauluissa kerrotaan niin rahasta ja seksistä kuin unelmien tavoittelusta, sydänsuruista selviämisestä, täysillä elämisestä ja omana itsenään olemisesta.
Cristal sijoittui helmikuussa Eurovision laulukilpailun Suomen karsinnassa kolmanneksi kappaleellaan “Can’t Save Me Tonight”. ”I know what’s right / but I wanna do wrong”, pahapoika uhoaa. Artisti tarjoaa nuorille sitä, mitä he ovat kautta aikojen kaivanneet: kapinaa. Tosin viime vuosikymmeninä kapinallisuudesta on tullut osa kapitalismia. Turvallisesti kesytetty vallankumous on myyntituote muiden joukossa.
Vaikka outolintu ei musiikillisesti ole kovin epätavallinen, niin hänellä on vahva oma tyyli — ja pussillinen pirullisen tarttuvia kertosäkeitä.
”It’s cristal clear.”
Teksti: Elisa Helenius
Kuvat: Helsinki Music Companyn pressikuvia |
| |
Suuret ja kauniit kesäfestarit
8.4.2008
Duunissa on käyty ja ylimääräiset rahat pitäisin äkkiä tuhlata, ennen kuin ne menevät vaatteisiin, opintolainan maksuun, tietokoneeseen tai muuhun älyvapaaseen. Festarit ovat loistava rahanreikä kesäisin, mutta jos pelkät metalli, hip hop tai rytmimusiikkifestivaalit eivät kiinnosta, niin sanotuista mainstreamfestivaaleista on löydettävä paras vaihtoehto. Esittelyssä neljä suurinta ja kauneinta musiikkifestivaalia.
Provinssirock, Seinäjoki, 13.6.-15.6.
Flogging Molly Provinssissa
Provinssirock juhlii kolmekymmenvuotista uraansa muun muassa Foo Fightersin ja Serj Tankianin, sekä Linkin Parkin voimin. Musiikkitarjonta ulottuu pienempien lavojen indiepoppareista aina päälavan ulkomaisiin ja kotimaisiin rockkentän uutuuksiin ja kehäraakkeihin.
Provinssi on hyvä valinta, jos ei oikein tiedä mitä haluaa. Paikalla on porukkaa friikeistä merkonomeihin, joten ulkopuolinen olo on ihmiselle kuin ihmiselle vieras käsite Seinäjoen Törnävässä.
Hintaa rokkailulle kertyy 60, 80 tai 95 euroa riippuen siitä, viettääkö festareilla yhden, kaksi vai kolme päivää.
Ilosaarirock, Joensuu, 11.7.-13.7.
Sää suosii ilosaaressa
Värikkäästä rotukulttuuristaan surullisen kuuluisa Joensuu isännöi ehkäpä kesän hyväntuulisinta festivaalia. Isänmaan ystävät piiloutunevat 11.7.-13.7. sotilastukikohtiinsa, sillä suvaitsemattomuus ei ole Laulurinteellä noiden päivien sana. Ilosaarirockissa pojat pukeutuvat hameisiin ja tytöt saavat vapaata meikkauksesta. Eikä siellä sada ikinä.
Muun muassa Nightwish, Joe Bataan ja Kashmir pitävät heinäkuussa nyrkit ilmassa, mutta ainakaan vielä Foo Fightersin tapaisia supernimiä ei olla Ilosaareen pystytty kiinnittämään. Toisaalta Ilosaarirock on neljästä suurimmasta festivaalista eniten indie ja luultavasti liput kahmitaan loppuun tänäkin vuonna, vaikka mainstreamtähdet Ilorockin kiertäisivätkin.
|
Kannattaa siis kaivaa heinäkuussa (luultavasti noin 60-70 euroa, hinnat ilmoitetaan myöhemmin) lippurahaa, värjätä hiukset neonsävyisiksi ja rasvata kroppa nahkahousuja varten, jos hyväntuulinen ja rento festarielämys kiinnostaa.
RMJ, Pori, 19.6.-21.6.
RMJ rantatunnelmaa
Entinen Raumameren Juhannus, joka ei muuten enää edes ole Raumalla vaan Porin Kirjurinluodolla, on neljästä suuresta eniten insinöörimaineessa. Lähinnä suomalaisiin suuruuksiin keskittyvä jättifestivaali vetää Ilosaaresta poiketen niin sanottuja tavallisempia ihmisiä. Ilkeämielisesti jotkut musiikkidiggarit pitävätkin RMJ:ta junttitapahtumana.
Tapahtuma on kuitenkin Suomen suurin musiikkifestivaali, joka kattaa koko populäärimusiikin kentän aina iskelmästä hip hopin kautta rokkiin ja metalliin. Paikalla kansaa viihdyttävät muun muassa Hellacopters sekä The Rasmus, unohtamatta iskelmärockin kehäraakkia, RMJ:n vakiovierasta ja aina karismaattisen Olli Lindholmin luotsaamaa Yö-yhtyettä.
Varaa rahaa juhlimisajasta riippuen 48, 75 tai 90 euroa ja rynnistä isän autolla turvalliselle perusfestarille. Pidä mahdollinen festarigrilli turvallisuussyistä teltan ulkopuolella.
Ruisrock, Turku, 4.7-6.7.
Zen Cafe Ruisrockin päälavalla
Ruisrock on noussut yhdeksänkymmentäluvun ongelmallisista ajoista kuin feeniks-lintu ja uskaltaa tänä vuonna vaatia festarikävijältä kolmelta päivältä peräti sata euroa riihikuivaa. Pe-la kustantaa 80 euroa ja la-su 85 euroa, kun taas yksittäiset päivät hinnoitellaan pe 50 euroa, la 62 euroa ja su 55 euroa.
Ruisrockissa ei ole Provinssirockin glamouria, Ilosaarirockin hyväntuulisuutta eikä RMJ:n massiivisuutta, mutta se on silti erinomainen perusfestivaali, jonka suosio nojaa muita festareita enemmän esiintyjiin kuin brändiin. Tänä vuonna kansaa kosiskellaan muun muassa Night Wishin, HIMin ja CMX:n voimin.
Turku tarjoaa myös ajankohdastaan ja maantieteellisestä sijoittumisestaan johtuen yleensä lähes Ilosaareen verrattavia festarikelejä, kun Porissa ja Seinäjoella saatetaan joutua rokkailemaan kesäkuun kymmenessä celsiusasteessa.
Teksti: Jose Riikonen
Kuvat: Jenni Harmanen ja Eira Heinämies |
| |
Laserpointin valttina nimekkäät esiintyjät ja lasershow
8.4.2008
Tänä vuonna yhdettätoista kertaa järjestettävä Laserpoint-konemusiikkitapahtuma kerää osallistujia ympäri maata. Tapahtumassa esiintyy suuria dj-nimiä niin Suomesta kuin ulkomailtakin.
”Se on todella hieno audiovisuaalinen tapahtuma”, sanoo Alex Kylmälä, 19. Hän on osallistumassa Laserpointtiin tänä vuonna toista kertaa peräkkäin. ”Upea fiilis, kun musiikki ja valot vievät mukanaan.”
Laserpoint järjestetään tänä vuonna 19. huhtikuuta Helsingin Kaapelitehtaalla. Tapahtumassa soi elektroninen musiikki kolmella eri lavalla kahdenkymmenenviiden dj-nimen voimin. Laserpointia ei ainakaan voi syyttää kotimaisten artistien syrjimisestä, sillä lähes kaikki dj:t ovat kotimaisia. Esiintymässä ovat muun muassa John ’00’ Fleming, Aly & Fila, Orkidea, Darude ja Super8 & Tab.
Tapahtuma on perinteisesti panostanut sen tavaramerkiksi muodostuneeseen laservaloesitykseen. Tämän vuotisesta lasershowsta Laserpoint lupaa kunnianhimoisesti ”suurinta koskaan Pohjois-Euroopassa nähtyä.”
Laserpointin laseresitystä rajoittavat säteilyturvakeskuksen määräykset. Aikaisemmin keskus on joutunut puuttumaan tapahtuman järjestämiseen esimerkiksi vuonna 2004, jolloin kävijöille oli tarkoitus jakaa pääsylippujen yhteydessä pienikokoisia laserpointtereita. Tämä kuitenkin kiellettiin turvallisuussyistä. |
Tulevan Laserpointin odottaminen alkoi muun muassa irc-galleriassa heti edellisvuotisen tapahtuman jälkeen. ”Oon odottanu tätä koko vuoden ja vihdoin kärsivällisyys palkitaan!” eräs kävijä kommentoi. Pari viikkoa ennen Laserpointia keskustelu käy kuumana säännöistä, esiintyjistä, lipuista, tapahtumaan pukeutumisesta ja monesta muusta tapahtumaan liittyvästä yksityiskohdasta.
Kolmetuhatta ihmistä vetävään tapahtumaan on lippuja vielä saatavilla Tiketistä, Lippupalvelusta ja Street Beatista.
www.laserpoint.fi
Teksti: Petra Palonen
Kuvat: Laserpoint |
| |
Klassinen intohimo
8.4.2008
Miika Hyytiäisellä, 25, on kaksi rakkautta: matematiikka ja ooppera. Nuori säveltäjä tykkää myös emaliastioista lähtevästä äänestä.
”Oopperassa kaikki on mahdollista. Siinä yhdistyy musiikki, kirjallisuus ja teatteri. Käytänkin mieluiten termiä uusi musiikkiteatteri.” Hyytiäinen oli viime vuonna ensimmäinen nuori säveltäjä, joka pääsi esiintymään Kuhmon kamarimusiikki –tapahtumaan.
Hyytiäinen ei tule taiteilijaperheestä, vaan hän on itse löytänyt tiensä oopperan pariin. ”Lapsuudessani ei ollut valmista mallia taiteellisuuteen. Mitä nyt kävin pakollisilla pianotunneilla kuusivuotiaasta lähtien. Kuitenkin jos opiskelee nuorena mitä vain, mikä vaatii keskittymistä, niin sitä harjaantuu paneutumaan asioihin ja oppimaan helposti.”
Kallion ilmaisutaidon lukion käynyt helsinkiläispoika on laulanut eri kuoroissa ja ottanut klassisia laulutunteja 16-vuotiaasta alkaen. ”Tavallaan klassinen musiikki on mulle yksi kommunikaation muoto.” Säveltäjä tykkää kuunnella Björkiä, muttei taas voi sietää sähkökitaran ääntä. ”Emaliastioista lähtee kiva soundi.”
Kaksi vuotta sitten matematiikanopettajaksi valmistunut maisteri pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon suoraan lukiosta päättötodistuksellaan. ”Ensimmäinen ajatus muilla on, kumpaa sä teet, mutta musta ihminen saa kiinnostua monesta alasta.” Tällä hetkellä ahkera nuori mies suorittaa Helsingin yliopistolla toista tutkintoa musiikkitieteestä.
”Kun tein ensimmäisenä vuotenani yliopistolla sävellyksen, niin löysin lauluryhmän ja jousikvarteton kokonaan matikanlaitokselta. Kuitenkin koska jo osaan matematiikkaa, niin mun ei tarvitse tehdä erityisesti matemaattista musaa.” Maisteri tekee nykyään silloin tällöin kouluissa matematiikanopettajan sijaisuuksia.
Vapaa-ajalla musiikkia tärkeämpi taiteenala Hyytiäiselle on kaunokirjallisuus. ”En vapaalla erityisesti kuuntele musiikkia, koska musiikki on työtäni.” Hänen edessään kahvilan pöydällä lepää Mary Shelleyn kauhuromaani Frankenstein (1818), joka innoitti nuorukaisen tekemään alkuvuodesta sävellyksen nimeltä Dr. F + 1.
|
Miika Hyytiäinen, takanaan Helsingin valot
Säveltäjän mielestä ooppera ei ole elitistinen musiikkilaji, koska lippujen hinnat ovat kohtuullisen edullisia, ainakin opiskelija-alennuksella. ”Taiteen ja viihteen ero on siinä, että taide vaatii vaivaa katsojalta tai kuuntelijalta. Jotkut ihmiset käyvät oopperassa näyttäytymässä, toiset taas eivät juuri siksi mene sinne. Mulle ooppera on tavallinen tapahtuma. Se ei ole mikään ’turkit päällä juomaan samppanjaa’ -tilaisuus.”
Hyytiäinen sävelsi musiikin tammikuussa Helsingin DocPoint-festivaaleilla ensi-iltansa saaneeseen Sopimukseen, joka kertoo sairaanhoitajien viime syksyisestä työtaistelusta. ”Dokumenttiin ei alun perin pitänyt tulla musiikkia, koska budjetti oli tiukka ja aikaa oli vähän.”
Tehtävä oli Hyytiäiselle uudenlainen, sillä elokuvamusiikki ei ole itsenäistä, vaan alisteista elokuvalle. ”Työn tekeminen oli jännittävää ja intensiivistä, koska kaikki tapahtui niin nopeasti. Oli pakko ottaa alitajunta apuun.”
Seuraavaksi Hyytiäinen hyppää taas tuntemattomaan, sillä hän suunnittelee työryhmän kanssa kännykkään ladattavaa oopperaesitystä. Syksyllä seikkailija muuttaa poikaystävänsä kanssa Berliiniin opiskelemaan ja tekemään töitä, koska Suomessa on vaikeaa elättää itsensä säveltaiteella. Sitä ennen Zodiak-tanssiteatterissa esitetään toukokuussa Riikka Innasen koreografia While Riding the Path, I Looked up; a Bird, johon Hyytiäinen on säveltänyt musiikin.
Hyytiäinen puhuu musiikistaan Kirjasto 10:ssä sunnuntaina 20.4. klo: 16.00. Tilaisuus on osa Korvat auki -yhdistyksen tapahtumaa.
Teksti: Elisa Helenius
Kuvat: Johanna Lassy
|
| |
Älä ota sitä vakavasti
8.4.2008
Julkeat persialaiset astelevat Spartaan antamaan spartalaisille mahdollisuuden luovuttaa maansa ilman veristä taistelua. Urhea kuningas Leonidas kuitenkin päättää, ettei Spartaa luovuteta ja kerää kokoon 13 urheaa miestä, jotka Leonidaksen rinnalla marssivat vastustamaan ylivoimaisia persialaisia. Kuulostaako tutulta?
Parodiaelokuvien mestarit Jason Friedberg ja Aaron Seltzer kumppaneineen ovat vastuussa liudasta suosittuja parodiaelokuvia. Scary movie -elokuvien (2000–2006) neljässä osassa parivaljakko rutisti koomiset puolet esiin toisen vuosituhannen suosituimmista kauhuelokuvista. Date movie (2006) puolestaan lyttäsi romanttiset komediat ja Epic movie (2007) seikkailuelokuvien kassamagneetit. Tällä kertaa hupiveikkojen hampaisiin on joutunut yksittäinen elokuva kokonaisuudessaan.
Maaliskuun lopulla Suomessa ensi-iltaan astunut Mitäs me Spartalaiset seuraa juonellisesti kahden vuoden takaista eeppistä hittiä 300. Kun sekaan heitetään Paris Hilton, Idolsin juontajat ja Britney Spears on luvassa sekalaista meininkiä. Nahkapöksyiset, öljytyt miehet heiluvat hidastetusti molemmissa elokuvissa ajoittain tismalleen samalla tavalla ja parodiaosan Leonidas (Sean Maguire) onnistuu näyttämään hätkähdyttävän paljon edeltäjältään.
|
Omassa genressään Mitäs me Spartalaiset on kelpo viihdykettä, eikä sillä (kai?!) Oscaria havitellakaan. Tosin näyttää siltä, että elokuvan tekijöiden mielestä Kuningatar Margoa esittävän Carmen Electran avut ovat elokuvan kantava voima. Edellisissäkin hauskuutusleffoissa avujaan esitellyt neiti Electra viihtyy kameran edessä vähissä vaatteissa (hetken vain pizzasiivu suojanaan) ja monet minuutit vieräytetään viettelevällä keikistelyllä. Hidastetusti tietenkin.
Naurahtaakin saa, kunhan muistaa, että luvassa on alapäähuumorilla höystettyä ”kreisikomediaa”. Pipo tiukalla ja kenkä puristaa -ihmisen ei kannata vaivautua, koska Mitäs me Spartalaiset tarjoaa puolitoistatuntisen, jonka aikana mitään tai ketään ei oteta vakavasti.
Teksti: Heli Halme
Kuva: www.meetthespartans.com |
| |
Surullisen juopon tilityksiä
7.4.2008
Matti Johannes Koivu onnistuu löytämään Irvin Goodmanin juopporetosteluista esiin herkän puolen.
Matti Johannes Koivu laulaa kuulaasti, miten tippa ei tapa, eikä ämpäriin huku, eikä krapulassa tule yhtään olo, että tekisi mieli lähteä uuteen nousuun. Koivun Ei tippa tapa on vain surullinen, kun Irwin onnistui tuomaan kappaleeseen rappioromantiikkaa. Tämä kaava pitää loppuun asti Koivun Irwin Goodmanin lauluja-albumilla.
Minimalistiset, akustiset sovitukset ja Koivun haikea ääni riisuvat Irwinin kappaleet retostelusta ja uhosta, ja tuntuvat jättävän jälkeensä astetta rehellisempiä klassikoita. Koivu onnistuu siinä, mitä tulkinnalla haetaan, eli kertomaan saman tarinan eri tavalla, mutta perustellusti ja onnistuneesti.
|
Klassikoita on uudelleensovitettu kymmenen kappaletta. Ei tippa tapa, Vain elämää ja Työmiehen lauantai ovat kappaleista onnistuneimpia. Niissä huumori ja renttutunnelma loistaa poissaolollaan, sillä jäljelle on jäänyt surullisen lakonisesti toteavaa juopon tilitystä.
Lievestuoreen Liisan ja Las Palmasin sijaan olisi sen sijaan kuullut vaikkapa Haistakaa paska koko valtiovalta-kappaleen. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millä tavalla Koivu tarttuisi tuohon kappaleeseen.
Minimalismi ja tietty monotonisuus ovat varmasti tarkkaan harkittuja tehokeinoja ja tietyn nuotiotunnelman levy onnistuu luomaan. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen on turhaa odottaa löytävänsä albumilta mitään uuttaa koukkua.
Tämä ei kuitenkaan liiemmin haittaa, sillä kansiaan myötenhaikealta kesäyöltä maistuva albumi on perusteltu ja onnistunut uudelleenlämmitys Irwiniin klassikosta. Esimerkiksi Leevi and the Leavingsin kunniaksi tehdyn, väsyneen tribuuttialbumin Koivu pieksee mennen tullen.
Vain elämää on saanut minut aina huojentumaan ja rentoutumaan, kun olo on ollut onneton. Nyt kun Koivu laulaa kappaleen, rivien välistä paistaa laulun kirjoittajan epätoivoisuus ja itselleen valehtelu. Ei tätä pysty krapulassa kuuntelemaan, toisin kuin Irwiniä.
Saatanan Koivu.
Teksti: Jose Riikonen
Kuvat: Mattijohanneskoivu.net |
| |
Dj Orkidean neljäs studioalbumi on laatutrancea
7.4.2008
Dj Orkidea on jälleen onnistunut tuottamaan hyvää ja mukaansatempaavaa trancemusiikkia. Hän on tällä hetkellä pohjoismaiden suosituin dj eikä aivan syyttä – neljäs studioalbumi Metaverse on jo tutuksi tullutta laatua.
Yhdentoista kappaleen mittaisen Metaversen voisi melkeinpä heti ensi kuulemalta laskea yhdeksi suomalaisen trancemusiikin merkkipaaluista. Toisaalta mitä muutakaan odottaa yli kymmenen vuotta pohjoismaisen trancen ja progressiven huipulla olleelta Dj Orkidealta (tai tuttavallisemmin Tapio Hakaselta), joka on kautta aikain yksi Suomen huomattavimmista dj:stä.
Vaikka Orkidean neljättä studioalbumia Metaversea on syytetty muun muassa epäyllättävyydestä, on se kokonaisuutena varsin laaja. Mukaan mahtuu vivahteita niin 90-luvun trancesta kuin tuoreemmistakin virtauksista. On totta, että materiaali on varsin Orkidealle ominaista, mutta onko se loppujen lopuksi huono asia, siitä päättäköön kukin tahollaan.
Joidenkin konemusiikkilevyjen ongelma on, että niitä jaksaa käytännössä kuunnella vain klubeilla korkeilla desibeliarvoilla dj:n pyörittäessä levyjä. Metaversen ehdoton vahvuus on, että se kelpaa myös kuunteluun vapaa-ajalla sellaisenaan. Se on tehty fiilistelyä varten ihmisille, jotka todella nauttivat konemusiikin kuuntelusta, eikä se ole ainoastaan kiva lisä loputtomiin klubikulttuuria täydentäviin lättyihin. |
Toki Metaverse toimii myös klubeilla. Sen todistaa jo Dj Orkidean nyttemmin loppusuoralla olevan Metaverse-kiertueen suosio. Albumin biisit ovat vaihtelevan tanssittavia ja nautittavaa kuultavaa myös niille, joita ei tamppaaminen kiinnosta.
Metaversen helmiä ovat ehdottomasti nimikkoraita ”Metaverse” sekä erikoisempi ”God’s Garden”. Myös Nightwishin ”Bye bye beautiful” -hitin re-mixaus on varsin kelpoa kamaa ja sopii hyvin albumin lopetukseksi.
Ristikäämme kätemme jotta Orkidea pysyisi alalla vielä pitkään.
Metaverse kiertueen päätös 19.4. Laserpoint-tapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaalla.
Teksti ja kuva: Petra Palonen |
| |
Kyynelten läpi näkee paremmin
7.4.2008
Kunnes kuolema meidät erottaa – sitten vanhoina ja kurttuisina, eikö niin? P.S. Rakastan sinua on elokuva siitä, kuinka suunnitelmat muuttuvat kolmissakymmenissä elämänkumppanin kuollessa. Eihän sen niin pitänyt mennä. Apua voi kuitenkin tulla rajan takaakin.
Hitto vie. Elokuvan, amerikkalaisenkin, voi näköjään aloittaa muutenkin kuin kuvaamalla yleispätevää maisemakuvaa sataan kertaan nähdyistä pilvenpiirtäjistä mitättömän hissibiisin soidessa taustalla.
P.S. Rakastan sinua starttaa huumaavan herkullisella riidalla kahden päähenkilön, Hilary Swankin esittämän Hollyn ja Gerard Butlerin esittämän Gerryn, välillä. Vaikka dialogissa kuuluu osin päälleliimatun tuntuista ja kömpelöä selittelyä parin tähänastisesta historiasta, jokaista parisuhteessa elänyttä naurattaa. Ilmassa sinkoilevat niin tavarat kuin sellainen piikittelevä sanansäiläkin, johon vain toistensa arimmatkin paikat tuntevat – ja niitä häikäilemättömästi hyödyntävät – rakastavaiset kykenevät.
Cecilia Ahernin samannimiseen romaaniin perustuvassa elokuvassa ei sorruta turhaan jaaritteluun myöhemminkään. Gerry kuolee, ja Holly jää yksin suremaan. Eteenpäin vieväksi voimaksi niin Hollyn kuin elokuvan juonenkin kannalta osoittautuvat Gerryn ennen kuolemaansa kirjoittamat kirjeet, joita nainen alkaa saada surutyön alettua. Maantieteellisesti preivit vievät niinkin pitkälle kuin Irlantiin, jonka vihreät nummet myös symbolisesti kuvaavat elokuvan sielunmaisemaa paremmin kuin amerikkalainen studiomiljöö.
Richard La Gravanesen ohjaama näyttelijäkaarti on lahjakasta ja rooleihinsa sopivaa. Lisa Kudrow ja Gina Gershon näyttelevät ystäviä, joiden kautta jo tutuksi tullut ilmiö kovin itsenäisistä, mutta silti miehen puutteessa elävistä ja kaksilahkeisiakin härskempiä juttuja laukovista naisista henkilöityy jälleen. Butlerin ja Jeffrey Dean Morganin hurmaava irkkuaksentti tarjoaa varsinaisen herkkupalan, ja äitiä esittävän Kathy Batesin draamantaju hakee vertaistaan.
|
P.S. Rakastan sinua väkevöityy Irlannin karskeista maisemista entisestään.
Genrellisesti romanttiseksi draamakomediaksi rankattu elokuva itkettää useammin kuin kerran. Kyynel silmäkulmassa saattaa olla herkälle elokuvankatsojalle tuttu juttu, mutta poskille valtoiminaan virtaavat eivät. Henkilöhahmot ja heidän ajatuksensa ovat samastuttavia kenelle tahansa läheisensä menettäneelle. Ne onnistuvat tiivistämään jotain hyvin olennaista hyvästeistä ja elämän jatkamisesta.
Tuntuu virkistävältä nähdä elokuva, joka ei sorru sen paremmin tekotaiteellisuuteen kuin muoviseen ennalta-arvattavuutenkaan. Sen sijaan olo on puhdistautunut, ja tarinasta irrottautuminen vie aikaa.
P.S. Rakastan sinua on elokuva, jolla on suuri sydän. Ja se sykkii täysillä.
Teksti: Piia Simola
Kuvat: filmikamari.fi pressikuvat |
| |
Tyttö ja kitara
7.4.2008
Siiri Nordin, 27, on veneiden nikkaroinnin jälkeen palannut takaisin musamaailmaan ensimmäisellä suomenkielisellä soololevyllään Lyö tahtia.
Suuri yleisö tuntee Nordinin parhaiten listahittejä takoneen popyhtye Killerin keulakuvana. Killer julkaisi pitkänimiset levyt Sickeningly Pretty & Unpleasantly Vain (2001) ja Sure You Know How to Drive This Thing (2003). Kuulemma jopa italialaiset tytöt matkivat Siirin silloista lyhyttä, mustaa hiustyyliä ja coolin androgyyniä pukeutumista. Bändi hajosi alkuvuonna 2005.
Helsinkiläisnaisen ensimmäinen soololevy Me Too ilmestyi kaksi vuotta sitten. Siiri kertoi myöhemmin, ettei viihtynyt levy-yhtiön hänelle Killerin aikana luomassa kimaltelevassa poptähti-imagossa. Nyt soolouralla hän on saanut olla julkisuudessa omana itsenään.
Maaliskuussa EMI Finlandilta julkaistulla Lyö tahtia -levyllä soi jazzista vaikutteita saanut vaihtoehtoinen rock. Live-bändinsä kanssa usein klubeilla esiintyvän laulaja-lauluntekijän säveltämä musiikki on sympaattista ja letkeää. Rennot rytmit kutsuvat jammailemaan.
Kappaleiden sanoituksissa on empatiaa keskenkasvuisten kohellusta kohtaan, rakkauden kaipuuta, virheellisyyden hyväksymistä, rehellisyyden painottamista ihmissuhteissa sekä hulluttelua humalassa ystävien seurassa. Trubaduurimme laulaa, kuinka pienet takaiskut voivat joinakin päivinä tuntua ylitsepääsemättömiltä tai kuinka baarissa ei jaksa kuunnella humalaisen turhanpäiväisiä paljastuksia.
Levyn pienoinen heikkous on siinä, että pitkälti Nordinin ja Vilja Roihun sanoittamat kappaleet eivät aukea helposti. Laulutekstit ovat päiväkirjamaisia ja runollisia, kuin muistikirjaan kirjattuja irrallisia huomioita ympäristöstä. Kuuntelijalle annetaan palapelistä vain muutama palanen. Nordin on aikaisemmin kirjoittanut sanoituksensa englanniksi, ja uudenkin levyn sanoitusten katkelmallisuus toimisi paremmin englanniksi. |
Hämmennystä voi herättää se, että kansilehtisessä laulaja poseeraa kitaran kanssa omalla numerolapullaan koirien koe-esiintymisessä. Ehkä kuvitus ottaa kantaa itsensä myymiseen musiikkimaailmassa tai kilpailuyhteiskuntaan, jossa voitosta taistellaan kuin piskit. Kansikuvassa poikamaisesti ja asiallisesti pukeutunut Nordin pitelee kitaraansa ja katselee lavalla tuskastuneesti ylöspäin, kuin laulunsanoja hakien.
Kappeleiden sanoissa ei hehkuteta rakkaudenhuumaa, vaan niissä on enemmän vihanpurkauksia. Minämuotoisissa kappaleissa on suoraa puhetta ilman perinteistä naisellista miellyttämisenhalua. ”Pelkkä sattuma” sisältää kovaa tykitystä, mutta viileän rauhallisesti laulettuna: ”Inhoan kaikkea mikä sinusta paistaa, olet niin vaikea, voiko sinut vaihtaa?” Sanat tuntuvat olevan osoitettu entiselle säädölle: ”En tiedä miksi edes palasin, tuli kalliiksi halpa sänkykin.”
Artisti kuitenkin lämpenee laulaessaan keskenkasvuisista, tai houkutellessaan seuraa: ”Tulisuu, sokerihuuli, anna mulle suusi”. Oma suosikkini on radiossa singlenä soinut ”Viimeinen palanen”, joka on rytmeiltään levyn menevin kappale. Sanoitukset kertovat raikkaan selviytymistarinan, jossa laulaja nousee häntä tukahduttanutta ihmistä vastaan. ”En kastu enää, vaikka taivaalta sataisi alas koko eilinen.”
Teksti: Elisa Helenius
Levyn kuva: EMI Finland
Pikkukuva: EMI Finland, Nina Nordin
|
| |
Kaupunginteatterissa käydään kansalaissotaa
7.4.2008
Kjell Westön Finlandialla palkittu romaani Missä kuljimme kerran sai ensi-iltansa kaupunginteatterin suurella näyttämöllä viime torstaina. Helsingin historiaa kuvittava laaja henkilögalleria herää eloon Kari Heiskasen dramatisoinnissa ja ohjauksessa.
Suomen sodat ovat vahvasti edustettuina Helsingin teattereissa tänä keväänä. Kansallisteatterissa esitetään täysille saleille Kristian Smedsin ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Helsingin kaupunginteatteri laittaa nyt oman lusikkansa sotakuvausten soppaan. Suurella näyttämöllä esitetään Kjell Westön romaanin pohjalta dramatisoitu kuvaus kansalaissodan aikaisesta Helsingistä. Sisällissodan päättymisestä tulee tänä keväänä kuluneeksi 90 vuotta.
Westön 600-sivuisen romaanin pikkutarkka kaupunkikuvaus muuttuu Kari Heiskasen käsissä välähtäviksi episodeiksi helsinkiläisestä nuorisosta 1900-luvun alun Helsingissä. Heiskanen on kirjoittanut romaanin henkilöille repliikit, sillä Westön tekstissä niitä ei juuri ole. Kieli on todentuntuista ja vahvaa, ei romantisoitua puhetta. Historiallisia tapahtumia ei tarkastella etäältä, vaan ohjaaja vie katsojan suoraan ihmisten keskelle.
Näytelmässä kaupungin idyllin rikkoo ensin valtaisa kasvubuumi ja sitten sota. Lavalla joukko nuoria helsinkiläisiä ajautuu sotimaan toinen toistaan vastaan. Pääosissa ovat mm. Vuokko Hovatta, Eero Aho, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi.
|
Pekka Valkeejärvi Missä kuljimme kerran -esityksessä
Niukka lavastus jättää tilaa tunnelmalle ja katsojan omille mielikuville Helsingistä. Näytelmää rytmittävät Anne Karhusaaren valokuva- ja filmiprojisoinnit helsinkiläisistä maisemista eri vuosikymmeniltä. Maija Pekkasen puvut luovat vahvaa ajankuvaa.
Helsinki on näytelmässä kaupunki, joka on omilleen välillä vankila, välillä suojapaikka. Kaupungin nuoret kasvavat kipuillen aikuiseksi vasta raakojen taistelujen jälkeen. Sodan jälkeensä jättänyttä rikkinäisyyttä turrutetaan erilaisilla nautinnoilla, vaikka suurin tarve on vain rakastaa ja elää tavallista elämää. Epätoivon vimmalla tavoiteltu elämän ilo törmää pimeyteen ja kostoon.
Westön ja Heiskasen näytelmä tuo kansalaissodan aikaiset tapahtumat eläviksi ja näyttää, miten sota muuttaa ihmisiä ja heidän kaupunkiaan. Missä kuljimme kerran -esitys tuo historian kiinnostavalla tavalla helsinkiläisten kotikulmille.
Teksti: Johanna Lassy
Kuvat: Johanna Lassy ja esityskuva: Tapio Vanhatalo/Hkt |
|
Sivun alkuun
Aiemmat jutut löytyvät arkistosta |
|
|
