paivan kolumni
arkistolinkki

Välinpitämättömät

10.4.2008

Taannoisesta Keski-Uusimaassa kerrottiin pojasta, joka oli saanut hengenpelastusmitalin pelastettuaan Lahden rautatieasemalla juopuneen täpärästi junan alta. Poika oli hypännyt raiteille, vetänyt itsensä ja miehen ahtaaseen tilaan raiteen ja rata-aidan väliin. Poika loukkaantui itse junan mennessä ohi.  Junalaiturilla oli aikuisia, joilta poika pyysi apua. Turhaan. Hän joutui soittamaan ambulanssinkin paikalle itse.

Kenenkään tuskin käy kiistäminen, etteikö poika olisi mitaliaan ansainnut. Jutussa tuskastuttavat lähinnä laiturilla tilannetta sivusta seuranneet aikuiset. Nykypäivänä kynnys avun tarjoamiseen tuntuu olevan ylitsepääsemättömän korkea – jopa hätätilanteessa.

Olen itsekin kerran ajanut ohi silloin, kun olisi pitänyt pysähtyä. Pienessä pitäjässä oli sattunut tien varressa kolari. Paikalle oli pysähtynyt autoja, mutta ambulanssia ei ollut vielä tullut. Tilanne tuntui epätodelliselta enkä edes ajatellut kolarin saattaneen olla vakava ohi ajaessani. Vasta muutaman sadan metrin jälkeen alkoi päässä raksuttaa. Mitä oli tapahtunut? Tajuavatko paikallaolijat soittaa ambulanssia? Voinko minä auttaa?

 

 

 

Välinpitämättömyyttä ei ole ilmassa ainoastaan hätätilanteissa. Mieleen muistuu elävästi kesäiset uimarannat. Itse vietin viime kesän seuraamassa rantaelämää paalupaikalta: keltaisessa paidassa ja punaisissa shortseissa, uimarannan valvojan tornista. Hohdottomampaa mitä voisi ehkä kuvitella.

Pelottavat tarinat hukkumisista tuntuvat koskevan kaikkia muita paitsi kutakin itseään ja omia läheisiä. Veden vaaroja ei ymmärretä loppuun asti, harkintakykyä ei jakseta käyttää.

Niinpä etsimme päivittäin pienten rantavedessä yksin leikkineiden lasten vanhempia auringonottajien keskuudesta (pieni lapsi hukkuu noin kahdessakymmenessä sekunnissa). Jatkuvasti jouduttiin kiikaroimaan rannasta poispäin uivia keski-ikäisiä kuntouimareita, jotka olivat liian ”hyviä” uidakseen rannan suuntaisesti ja huudeltiin epätoivoisesti megafonilla vanhempiensa luvalla uimapatjalla keskelle järveä kauhoneille koululaisille. Että juupa juu.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme.

Petra Palonen

 

Kiireistä kevättä!

9.4.2008

Oletko hakemassa jonnekin opiskelemaan? Entä miltä näyttää kesätyötilanne? Oletko kesäkunnossa? Niinpä, kevät on taas täällä.

Ulkona paistaa aurinko ja kymmenen asteen lämpötila tuntuu jo melkein helteeltä pakkasten jälkeen. Monet nuoret joutuvat kuitenkin tyytymään kevätpäivien ihailemiseen ikkunan läpi, sillä aikataulut eivät kevene talvivaatetuksen mukana.

Jos suunnitelmissa on opiskelua joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa, alkavat nyt olla viimeiset hetket laittaa hakupaperit menemään. Tässä vaiheessa pitäisi siis jo tietää, mitä haluaa tehdä loppuelämänsä. Tai ainakin ensi vuoden.

Ja ne kesätyöt. Jos on ollut lopputalvesta aikaansaava, pitäisi paikka olla jo hoidossa. Monilla asian laita ei kuitenkaan näin ole. Nyt täytyy siis täyttää kymmenittäin hakemuksia ja toivoa, että edes jokin niistä kiinnittää työnantajan huomion. Tulevan kesän rahatilanne pyörii mielessä kaiken aikaa. Toisaalta myös toive ihan oikeasta kesälomasta houkuttelisi.

Talvella aloitetut salikäynnit ovat pikkuhiljaa vähentyneet, kun pääsykokeet ja työnhaku vievät suurimman osan ajasta. Ja pitäisihän tässä samalla myös opiskella ja maksaa vuokra. Pari vuotta sitten hankitut pikkubikinit saavat näillä näkymin taas kerran jäädä kaapinpohjalle. Ei tällä mahalla ole rannalle asiaa.

Toisinaan en voi olla kadehtimatta niitä, joilla on mukava kahdeksasta neljään toimistotyö ja perhe. Ei tarvitse enää pähkäillä, mihin pääsykokeisiin omat rahkeet riittävät tai mistä välttämätöntä työkokemusta ja rahaa kesällä hankkisi. Rannallekin uskaltaa ehkä lähteä muutaman liikakilon kanssa, kun on lapset joihin vedota. Eikä se palkallinen kesälomakaan pahalta kuulostaisi.

Ehkä kymmenen vuoden päästä minullakin on aikaa lähteä kävelylle kauniiseen kevätpäivään.

Tiina Majonen

 

 

 

Pornon valheellinen todellisuus

8.4.2008

Taas vedettiin tukasta, läimittiin, nimiteltiin, pantiin b-rappuun ja lopuksi lauettiin naamalle. Sääliksi käy nuoria poikia, joille porno saattaa olla ensikosketus seksiin – ei ihme jos he eivät tiedä, miten tyttöä sängyssä kohdellaan. Porno kylvää kyseenalaisia roolimalleja ja fiktiivisiä mielikuvia nuorten miesten alitajuntaan.

Naisen asema nykypornossa on usein sama kuin pula-ajan hevosella Suomessa: kaiken se kestää, kaikki sen on kestettävä. Ei tarvitse mennä rajuun pornografiaan – jo niin sanotussa tavallisessa pornossa alistetaan ja halvennetaan naista.

 

 

 

Ironista asiassa on se, etteivät naiset yleensä edes pidä asioista, joita heille pornoelokuvissa tehdään. Aikuinen osaa erottaa todellisuuden ja pornon toisistaan, mutta teini-ikäisen pojan arviointikyky saattaa olla heikompi. Pornon esittäessä epäluonnollisiakin asioita normaaleina ihmettelen, vaikuttaako se miesten suhtautumiseen naista kohtaan vai onko porno heille pelkkää fantasiaa.

Kysynnän ja tarjonnan laki määrää, minkälaista pornografiaa katsojille tuotetaan. Nykyporno kertoo omaa tarinaansa – seksifantasioissa miehistä statusta halutaan pönkittää. Todellisuudessa tosimiehen ei tarvitse, eikä hän haluakaan, korostaa asemaansa halventamalla naista.

Porno on kiva harrastus, kunhan katselija tiedostaa todellisuuden ja näytellyn fantasian eron.

Suvi Tiihonen

 

 

Tyylittömän kaunis kesä

7.4.2008

Kesä tietää useimmille opiskelijoille ja työssäkäyville lomaa. Unelmalomallaan monet näkevät itsensä etelän rannoilla löhöämässä, shoppailemassa vierailla mailla tai muuten vaan tutustumassa itselleen vielä tuntemattomaan kulttuuriin.

Syksyn saapuessa lomakuulumispuheet keskittyivät siihen, missä kukin oli kesän aikana käynyt. Ihmiset olivat reissanneet ties missä. Jotkut olivat olleet reilaamassa, toiset käyneet vain yhdessä maassa, ja kaikkea tältä väliltä.

Vasta tuolloin tajusin viettäneeni koko kesän Helsingissä. Naapurikaupungeissa tosin kävin, mutten sen pidemmällä. Vantaalla piipahtelin työn merkeissä. Perisuomalaisen juhannuksen vietin Espoon korvessa.

Kesän ainoat keikkaelämyksenikin rajoittuivat Helsingin ilmaiskonsertteihin: Maailmaan kylässä ja Kesäkaivariin.

Suurin osa alkukesän illoista ja öistä meni ystävien kanssa kaupungilla. Matkaan tuli lähdettyä niin myöhään, että kotiinkin päädyttiin usein pikkutunneilla. Yöt olivat niin lämpimiä ja valoisia, ettei niitä aina edes huomannut.

Vasta kun pankkitilin saldo näytti tyhjää, hakeuduin kesätöihin satunnaisten hanttihommien lisäksi. Yökukkumiset jäivät, kun töihin piti herätä jo yön pikkutunneilla. Päivisin sitä vastoin oli aikaa retkottaa rannoilla ja kahviloissa.

Ainoa poikkeavampi kokemus oli loppukesästä saaressa vietetty protuleiri, sekin kaupungin rajojen sisällä. Viikon ajan pumppailimme vettä ja hakkasimme halkoja vieraiden ihmisten kanssa, joista useilla ei ollut toisistaan mitään ennakkokäsityksiä. Melko vapauttavaa.

Kyllä, oli aika yksinkertainen kesä. En matkannut maita enkä mantuja, saati juoksennellut tapahtumista tai kissanristiäisistä toisiin. Useat päivät muistuttivat toisiaan ja olivat pidemmän päälle melko arkisia.

Kukaan ei raahannut minua pinnoja kiristäville perhelomille, eikä itselleni tyypillistä stressiä reissujen onnistumisestakaan kehittynyt. Minnekään ei ollut tarve lähteä, riitti kun sain olla itselle tärkeiden ihmisten kanssa ja ottaa rennosti. Ihan vaan paikoillani.

Syksyllä maailmanmatkaajat hieman ihmettelivät, kun totesin, että missään en ollut ja tämä oli paras kesäni moniin vuosiin. Ehkä paras kesä ikinä.

Essi Vuorinen

 

 

Sivun alkuun

Aiemmat kolumnit löydät arkistosta

 

 

Copyright © 2008 HEO   Lähetä palautetta